Kokemukseni neljän vuoden tee se itse perustulokokeilusta toi esille sosiaaliturvan ja työllistämispolitiikan ongelmat
Politiikan kestoaihe eli työllistämispolitiikka on aiheuttanut taas kerran niin suuren kiistan, että se on vaarassa kaataa koko hallituksen. Kiistaan voisi löytyä ratkaisuja helpommin, jos työtä alettaisiin tarkastelemaan täysin uudella tavalla. Työttömiä pidetään yhtenäisenä reppanajoukkona, jotka tulee pelastaa työelämään hinnalla millä hyvänsä. Haluan oman esimerkkini avulla tuoda vähän erilaisen tarinan työttömistä.
Tämä kokemuskertomus on hyvin etuoikeutetun hyväosaisen työttömän tarina, eikä sen tarkoitus ole väheksyä kenenkään tarpeita. Tämän esimerkin toivon herättävän keskustelua siitä, onko pakkotyöllistäminen järkevä tapa yrittää tervehdyttää valtion taloutta ja pelastaa ihmisiä köyhyydestä ja toimettomuudesta. Oman kokemukseni mukaan pakkotyöllistäminen haittaa myös minunkaltaisten itseohjautuvien työttömien toimeliaisuutta. Siksi tulisikin NAIRU-käppyröiden tuijottamisen sijaan pyrkiä tunnistamaan työttömien erilaiset tarpeet ja löytämään niihin ratkaisuja.
Työpaikkojen luomisessa pitää huomioida myös ekologiset reunaehdot, jottei työpaikkojen luonnilla tuhota tulevien sukupolvien ja muiden eliölajien elinmahdollisuuksia. Minun kannaltani haaveena olisi, että pystyisin yhdistämään useita erilaisia ekologisesti kestäviä työmuotoja sekä tarjoamaan ekologisesti kestävää merkityksellistä toimeliaisuutta ja toimeentuloa mahdollisimman monelle.
Työllä ja sitä kautta ammatti-identiteetillä on suomalaisessa yhteiskunnassa korostunut rooli. Tyypillinen small talk -kysymys on, mitä teet työksesi. Työn murros ja työttömyyden lisääntyminen on alkanut muuttaa ihmisten käsitystä työstä. Silti yhteiskunnallisesti hyväksytty, rehti työ määritellään usein joko työsuhteessa tapahtuvaksi palkkatyöksi tai yrittäjyydeksi. Tutkijoiden tai taiteilijoiden apurahatyöskentely on vielä niukin naukin yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, mutta kaikki muu katsotaan enemmän tai vähemmän puuhasteluksi. Tämä koskee erityisesti vapaaehtoistyötä, jota pidetään usein pikemminkin harrastuksena kuin oikeana työnä. Väite kuuluu: tämän takia siitä ei kuulu saada palkkaa.
Työttömät taas nähdään yhtenäisenä reppanien joukkona, joka pitää pelastaa työelämän suojelukseen. Työttömyystuella tehty työ on ennen kuulumatonta ja sellaista ei varsinkaan katsota hyvällä.
Haluan tähän muutoksen. Alla kerron omasta työttömyyskokeilustani, jossa olen viimeiset neljä vuotta toiminut itsensätyöllistänä ja hyödyntänyt ansiosidonnaista työttömyysturvaa sekä muita sosiaalietuuksia omatoimisen tee se itse perustulon rakentamiseen. Haluan oman esimerkin myötä tuoda keskusteluun sosiaaliturvan sekä työllistämispolitiikan uudistamistarpeet. Sosiaaliturvan ja työllistämispolitiikan tulisi tunnistaa paremmin epätyypillisempiiin työmuotoihin kuten itsensätyöllistämiseen liittyvät haasteet.
Työttömillä on myöskin hyvin erilaisia tarpeita. Sellaisilla työttömilla, joilla toimintakyky on selkeästi heikentynyt, voi olla tarvetta ohjattuun työhön. Minunkaltaisilla ihmisillä on taas enemmän tarvetta päästä itseohjautuviin ja monialaisiin työtehtäviin. Kumpaakaan ihmisryhmää ei nykyinen pakkotyöllistämistä ihannoiva malli palvele. Siksi olisi aika kehittää sosiaaliturvaa ja työllistämispolitiikkaa tarvelähtöisesti eikä NAIRUn kaltaisia eliittikäppyröitä tarkastelemalla.
Nykyinen työelämä ei palvele moniosaajien tarpeita
Olen ollut nyt neljä vuotta itsensätyöllistäjänä ja sinä aikana olen ollut useampaan otteeseen työttömänä työnhakijana. Valinta itsensätyöllistäjäksi ryhtymiseen ei ollut helppo, sillä minulla oli kuuden vuoden kokemus kuntapuolen ympäristötehtävistä. Kuntapuolella opin paljon ja sain työskennellä osaavien ja mukavien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin ihminen, joka haluaa kehittää koko ajan uutta ja muutenkin työskennellä eri teemojen parissa. Kuntapuolella työ on usein jäykkää ja enemmän tai vähemmän ylhäältä ohjattua. Muutenkin palkkatyössä on normaalisti tietty tehtävänkuva, joka työntekijälle määrätään. Se ei palvele minun kaltaisiani moniosaajia, joilla ei ole mitään tiettyä erityisosaamisaluetta.
Itsensätyöllistäjänä olen pystynyt toteuttamaan monia eri puoliani. Olen toteuttanut neljän vuoden aikana neljä erilaista hanketta. Aihepiirit ovat olleet seuraavat: taloyhtiön energiaratkaisut, valtavirtaisen talouspoliittisen ajattelumallin kyseenalaistaminen, länsimaisen kehityspolitiikan ja Etelä-Amerikan sosiaalisten ja ekologisten ongelmien kytkösten tarkastelu, ekologisesti kestävien elämäntapojen tarkastelu.
On vaikea keksiä normatiivisen palkkatyön sisällä tehtävänkuvaa, jossa pystyisi pomppimaan yhtä laajasti eri kiinnostuksen kohteiden välillä. Nykyisessä työkulttuurissa asiantuntijoiden kuuluu erikoistua tiettyyn, melko spesifiin osa-alueeseen. Varsinkin kaltaiselta diplomi-insinööriltä odotetaan erityisasiantuntijuutta. Sitäkin toki tarvitaan, mutta sen rinnalla on oltava myös osaajia, jotka hahmottavat suurempia kokonaisuuksia ja asioiden välisiä suhteita.
Itselleni työssä tärkeintä on jatkuva oppiminen, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen oppinut enemmän kuin koko sitä edeltävän elämän aikana. Myös kestävän maailman rakentaminen vaatii monimutkaisten systeemisten ongelmien hahmottamista. Tällöin on kyettävä useiden osa-alueiden samanaikaiseen tarkastelemiseen.
Merkityksellistä toimeliaisuutta tapahtuu myös hanketyön ja normaalin palkkatyön ulkopuolella
Hanketyön lisäksi olen toiminut ja toimin edelleen useissa eri kestävän kehityksen työryhmissä ja tarjonnut sitä kautta ilmaiseksi osaamistani useiden työryhmien käytettäväksi. Olen myös ollut perustamassa systeemista muutosta ajavaa kansalaisjärjestöä ja toiminut sen puheenjohtajana ja toimintakoordinaattorina. Tehtäviini on kuulunut myös hankerahoitusten hakeminen.
Normaalitöiden lisäksi olen myös pitänyt henkiseen muutokseen keskittyvää blogia, jonka avulla olen tarjonnut omia kokemusoppejani muille henkisistä haasteista kärsiville. Lisäksi olen nyt myös alkanut pitämään ilmaisia meditaatiosharjoituksia. Lisäksi olen kehittänyt osaamistani jatkuvasti osallistumalla lukemattomiin webinaareihin ja lukenut kymmeniä eri alojen kirjoja. Kaikki edellä mainitut tehtävät olen tehnyt palkkatyön ulkopuolella. Ainoastaan osasta hanketöistä olen pystynyt maksamaan itselleni palkkaa hankerahoituksen turvin. Hankerahoitusten hakemiseen ei kuitenkaan ole mahdollista saada mitään tukea, eikä se ole edes listattu työttömyysturvaehdoissa hyväksytyksi aktiivisuudeksi. Puhumattakaan, että siihen olisi tarjolla mitään julkista neuvontatukea.
Itsensätyöllistäminen voi olla kansantaloudellisesti kannattavampaa kuin normaali palkkatyö
Olen saanut rahoitusta kahdelle hankkeelle, jotka on toteutettu edustamani järjestön kautta. Lisäksi olen rahoittanut toimintaani erilaisilla sosiaalituilla. Laskujeni mukaan olen nostanut erilaisia tukia yhteensä noin 44 000 euroa kuluneen neljän vuoden aikana, joista olen maksanut veroa noin 9000 euroa. Tämän rinnalla olen tukenut kansalaisjärjestöjä noin 8000 euron edestä. Lisäksi olen saanut neljän vuoden aikana noin 50 000 euroa hanketukia, joista 5000 euroa on valtiontukea ja loput on säätiön ja EU:n rahoja. Näistä noin puolet olen käyttänyt omaan palkkaan ja puolella olen työllistänyt muita. Hanketuilla ja sosiaalituilla kasasin itselleni noin 1200 euron kuukausittaisen perustulon.
Todellisuudessa tulot vaihtelivat kuukausittain ja vuosittain merkittävästi ja paikkasin vaihteluita ja pienentyneitä tulojani omilla säästöilläni. Suomessa asuminen ja julkinen liikenne on melko kallista, minkä takia omien menojen sovittaminen pieniin tuloihin on aika haasteellista. Nyt olen päässyt tilanteeseen, että pyrin tulemaan toimeen noin 20 000 euron vuosimenoilla eli noin 1700 euron kuukausimenoilla. Menoista noin 5–10 prosenttia menee kansalaisjärjestöjen tukemiseen.
On mielenkiintoista tarkastella tilannetta, jossa olisin toteuttanut hankkeet normaalissa palkkasuhteessa. Minun osaamisellani ja koulutuksella palkkani olisi ehkä noin 3000–5000 euroa kuukaudessa riippuen vähän olisinko julkisella vai yksityisellä sektorilla. Palkkakulut olisivat olleet yhteensä neljän vuoden aikana noin 160 000–260 000 euroa.
Tämä ei ole mikään argumentti sen puolesta, että ympäristöasiantuntijoiden palkat ovat jotenkin kohtuuttomia verrattuna yleiseen palkkatasoon. Ympäristöalan työntekijöiden palkat ovat yleensä keskimääräistä pienempiä. Työntekijöiden tehtäväkentät ovat usein myös laajentuneet, mikä on tehnyt työstä yhä kuormittavampaa.
Työntekijöiden palkkoja kyseenalaisempi kustannuserä julkisen sektorin asiantuntijatyössä on johtajien palkoista aiheutuvat kustannukset. Julkisen sektorin organisaatioissa on yleensä vähintään kolme johtajaporrasta, joten näistä aiheutuvat kustannukset aiheuttavat merkittävän kuluerän julkiseen talouteen. Puhumattakaan vallitsevan johtamiskulttuurin aiheuttamasta jäätävästä byrokratiasta, jotka kuluttavat merkittävän osan asiantuntijoiden työajasta. Lisäksi byrokratian pyörittämiseen tarvitaan tolkuton määrä sihteereitä, joiden taidoille löytyisi varmasti järkevämpääkin käyttöä kuin turhan byrokratian pyörittäminen.
Edellä mainitut julkisen sektorin ongelmien esiintuomisella en halua osoittaa julkisen sektorin olevan turha. Julkisella sektorilla on tärkeä rooli myös ekologisessa jälleenrakentamisessa. Ekologinen jälleenrakennuksen onnistuminen vaatisi kuitenkin kaikkien sektorien saumatonta yhteistyötä. Tämä ei tällä hetkellä toteudu ja yhtenä keskeisenä haasteena siinä näkisin julkisen sektorin johtamiskulttuurin, jossa toimintaa ohjata ylhäältä, jossa on kaikista vähiten ymmärrystä ruohonjuuritason toiminnasta. Ekologisessa jälleenrakentamisen onnistumiseksi tulisikin määritellä kaikkien sektorien roolit uusiksi. Erityisesti kolmannen ja neljännen sektorin roolia tulisi vahvistaa ja niiden toimintamahdollisuuksia parantaa. Kolmannen ja neljännen sektorin toimintamahdollisuuksien parantamiseksi keskeinen keino on erilaisten yhteistyöprojektien rahoituksen varmistaminen sekä niissä toimivien ihmisten toimeentulon varmistaminen sosiaaliturvaa uudistamalla.
Myös työttömät ovat veronmaksajia ja vapaaehtoistyöllä on merkittävä yhteiskunnallinen arvo
Yksi argumentti työttömyystuella elämiseen on taloudellinen argumentti, jossa työttömiä pidetään muiden rahoilla elävinä loisina. Todellisuudessa nykypäivänä suurin osa elää toisen rahoilla. Yritysten työntekijöiden palkkoja sekä omistajien osinkotuloja tuetaan valtavilla yritystuilla ja julkisen sektorin työntekijöiden palkoista suurin osa maksetaan valtion tai kuntien kassasta, joita rahoitetaan verovaroilla sekä velalla. Asiaa monimutkaistaa vielä sekin, että julkinen sektori ostaa palveluita ja tuotteita yksityiseltä sektorilta, joten niilläkin rahoilla työllistetyt ihmiset elävät verovaroilla. Työttömyystuesta maksetaan myös ihan normaalisti verot, joten työttömät ovat myös veronmaksajia. Lisäksi jokainen maksaa arvonlisäveroa ostamistaan tuotteista ja palveluista. Siksi työttömiin kohdistettu argumentti muiden rahoilla elämisestä ei oikein sovi nykypäivän kansantalouteen.
Toinen argumentti usein on, että järjestöissä ja normaalin palkkatyön tai yrittäjätyön ulkopuolella tapahtuvaa työtä pidetään yhteiskunnallisesti merkityksettömänä. Suuri osa tekemästäni työstä on tapahtunut palkkatyön ulkopuolella. Tässä nouseekin esiin kysymys, millainen toiminta tulisi olla palkallista. Monet pitävät järjestötyötä tai blogin pitämistä harrastuksena, josta ei pitäisikään saada palkkaa. Järjestötyöllä ja omatoimisella toimeliaisuudella on kuitenkin hyvin suuri yhteiskunnallinen vaikutus. Sosiaali ja terveysjärjestöjen kattojärjestö Sosten laskelmien mukaan vapaaehtoistyön arvo on noin 3 miljardia, joka vastaa noin 1,5 prosenttia bruttokansantuotteen arvosta.
Pakkotyöllistäminen aiheuttaa vain turhia kustannuksia ja vaikeuttaa työttömien omatoimisuutta
Yleensä julkisilla rahoilla elämistä pidetään hyväksyttävänä, jos vastineeksi osallistuu yhteiskunnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Siksi erityisesti elinkeinoelämän suunnalta tulee painetta kohdistaa työttömiin monenlaisia erityisesti työnhakuun liittyviä velvollisuuksia, jotka menivät edellisellä hallituksella täysin käsistä. Olin vuoden 2017 aikana työttömänä työnhakijana, joka vaati myös työn hakemista. Kysyin Te-toimiston infotilaisuudessa, että pitääkö minun hakea minulle osoitettua työtä vaikka olen ryhtymässä yrittäjäksi. Virkailija vastasi “kyllä, mutta sähän voit laittaa hakemukseen, että olet ryhtymässä yrittäjäksi, niin ei ne sua haastatteluun pyydä”. Tuo kuvastaa hyvin pakolliseen työnhakuun liittyvää järjettömyyttä. Olen noudattanut tuon virkailijan neuvoa myös myöhemmissä vaiheissa, kun olen ollut työttömänä hakiessani rahoitusta hankkeilleni.
Työllistyminen ei myöskään automaattisesti tarkoita työttömyyden vähentymistä. Esimerkiksi minun tapauksessani työllistymiseni tarkoittaisi sitä, että veisin työpaikan joltain muulta, joka tarvitsisi työpaikkaa ja erityisesti työkokemusta enemmän kuin minä. Työllistymiseni tapahtuisi mitä luultavimmin joko julkiselle sektorille tai julkiselle sektorille palveluita tuottavalle yritykselle, joten palkkani tulisi joka tapauksessa valtion tai kuntien kassasta. Minunkaltaista ihmistä tulisikin tukea kaikin keinoin itsensätyöllistämiseen sekä yrittäjyyteen, koska sitä kautta pystyisin mahdollisesti myös työllistämään muita. Tässä tärkeimpänä keinona olisi työttömyysturvalain sekä sosiaaliturvan muuttaminen niin, että se huomioisi myös itsensätyöllistäjät. Minun haavenani olisikin, että pystyisin yhdistämään useita erilaisia työmuotoja sekä tarjoamaan merkityksellistä toimeliaisuutta ja toimeentuloa mahdollisimman monelle.
Työelämän uudistaminen on välttämätöntä kestävän yhteiskunnan rakentamiseksi
Ongelmana myös on, että suurin osa nykyisistä työpakoista aiheuttaa tulevien sukupolvien elinolosuhteiden heikentymistä. Nekin ketkä toimivat julkisen sektorin leivissä ympäristötehtävissä joutuvat toimimaan enemmän tai vähemmän elinkeinoelämän sanelemien ehtojen mukaisesti. Siksi tarvitaan myös ihmisiä, jotka pyrkivät ulkopuolelta heilauttamaan nykyisiä valtarakenteita. Tämä on kolmannen ja neljännen sektorin eli kansalaisyhteiskunnan rooli. Tämän roolin toteuttaminen on vaan tehty kohtuuttoman vaikeaksi, koska varsinkin pienten kansalaisyhteiskunnan toimijoiden on hyvin vaikea rahoittaa omaa toimintaansa. Lisäksi varsinkin julkisella rahoituksella on niin tiukat ehdot toiminnan sisällöstä, mikä osaltaa heikentää kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksia toimia rakenteiden ravistajana.
Yhteiskunnan uudelleenrakentamisessa tulisikin määritellä myös roolit uusiksi ja miettiä, miten julkinen sektori, yritysektori, tutkimuslaitokset ja kansalaisyhteiskunnan toimijat voisivat toimia paremmin yhdessä yhteisten kestävyyshaasteiden selättämisessä. Tässä keskeisenä tekijänä on toimeentulon turvaaminen kaikkien sektoreiden toimijoille.